Pääministeri Matti Vanhasen tilaama hallituksen talousneuvoston globalisaatioselvitys julkaistiin tällä viikolla kohun saattelemana. Talousneuvoston sihteeristön ja asiantuntijoiden kokoamassa kaksiosaisessa selvityksessä pohditaan taloudellisen globalisaation ja kilpailukyvyn

haasteita Suomelle ja Euroopan unionille. Yhteiskuntapoliittisten ehdotusten kannalta raportti on karua luettavaa hyvinvointivaltion kannattajille. Selvitys tuo esille muun muassa ”paineet” eläketurvan heikennyksiin, työmarkkinoiden joustavoittamiseen, yliopistojen lukukausimaksuihin sekä suurituloisten veronkevennyksiin.

Selvityksessä esitetyt politiikkasuositukset ovat käsittämättömiä sitäkin taustaa vasten, että Suomi on muiden Pohjoismaiden tapaan pärjännyt erinomaisesti kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa. Etenkin Manner-Euroopassa pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat herättäneet viime vuosina paljon positiivista huomiota, sillä ne ovat onnistuneet yhdistämään taloudellisen menestyksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ainutlaatuisella tavalla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on todistanut kykynsä pärjätä globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin ymmärrettävä ennen kaikkea arvona sinällään. Tämä tuntuu unohtuvan erityisesti porvarillisilta poliitikoilta, kun he puhuvat pyhästä lehmästään, kansallisesta kilpailukyvystä. Globalisaatio ei nimittäin ole pelkästään taloudellinen raami, jonka puitteissa Suomi-laivaa ohjataan. Päin vastoin politiikan tavoitteena täytyy olla globalisaation ja Euroopan integraation muokkaaminen siten, että oikeudenmukainen tulonjako ja ihmisten hyvinvointi olisivat mahdollisia myös tulevaisuudessa.

Globalisaatioselvityksen saama suuri julkisuus toi esiin toistuvan ilmiön suomalaisessa politiikassa. Suuria yhteiskuntapoliittisia pelinavauksia tekevät lähes pelkästään poliitikkojen asettamat asiantuntija- ja virkamiestyöryhmät. Tällaiset raportit ovat ongelmallisia, koska asiantuntijavalta ei anna mahdollisuutta todelliselle keskustelulle. Sen sijaan, että käytäisiin keskustelua poliittisista vaihtoehdoista, tyydytään vain luettelemaan globalisaation ”haasteita” ja ”vaatimuksia”, ikään kuin asiantuntijat pystyisivät määrittelemään ne arvovapaasti poliitikoille jätettävän keskustelun pohjaksi.

Pääministeri Matti Vanhanen toivoo, että globalisaatioselvitys herättäisi keskustelua myös Suomen EU-puheenjohtajakauden jälkeen. Selväksi ei kuitenkaan käy, minkä tahon keskustelunavaus globalisaatioselvitys todellisuudessa onkaan.

Antti Alaja & Jussi Ahokas

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 17.12.2006.

Helsingin Sanomat uutisoi perjantaina lasten ruumiillisesta kurituksesta tekemänsä tutkimuksen. Sen mukaan kolmannes suomalaisista hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen.

Tulos on järkyttävä ja täysin tuomittava! Lapsen ruumiilliselle kuritukselle ei voi olla pätevää syytä. Lapsen ruumiillinen koskemattomuus on niin tärkeä asia, ettei sitä voi murtaa mistään hinnasta. Lasten ensimmäisten ihmissuhteiden merkitys hänen tulevan elämänsä kehitykselle on niin suuri, että hänellä on oltava varmuus siitä, etteivät hänen läheisimmät ihmisensä tarkoituksella häntä satuta.

Lasten väkivaltainen kurittaminen on Suomessa kielletty jo 1979, mutta ilmeisesti konservatiiviset asenteet haihtuvat hitaasti. On käsittämätöntä, että vielä nykyaikana joku voi asettaa itsensä niin selkeästi toisen ihmisen yläpuolelle, että voi käyttää väkivaltaa saadakseen tämän taipumaan lyöjän tahtoon. Erityisen hirvittäväksi väkivallan käytön omien vaatimusten toteuttamiseksi tekee se, jos kärsijä on oma lapsi.

Tutkimuksesta käy myös ilmi, että ruumilliseen kuritukseen suhtautuvat hyväksyvämmin ne, joita on itseään kuritettu väkivaltaisesti. Tämä tulos ei liene yllättävä: Käyttäytymismallit opitaan vanhemmilta ja väkivallan kierre jatkuu. Yllättävämpää on, että vaikka tämän raskaan perinnön kulkeminen sukupolvelta toiselle tiedetään, asenteet muuttuvat silti hitaasti. Moni lyö lastaan tietäen, että hänkin tulee aikanaan lyömään omaa lastaan.

Vähän yli joka kymmenes tutkimukseen vastanneista hyväksyy myös lapsen lyömisen nyrkillä tai lapsen potkimisen kurituksen muotona. Tällainen on sairasta, miten moinen voi olla mahdollista hyvinvointiyhteiskunnassamme?

Syyt lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan ovat moninaiset. Raaistunut yhteiskuntamme ei tue vanhempia lastensa kasvattamisessa ja hoidossa riittävästi ja yrittäessään pärjätä työelämän alati kasvavien vaatimusten kanssa moni saattaa sortua niinkin groteskiin kasvatusmetodiin, kuin väkivaltaan. Toisaalta yhteiskuntaamme on atomisoitu ja tehty yksilökeskeisemmäksi niin, että kodin sisällä tapahtuvien asioiden katsotaan olevan yksilöiden itsensä päätettävissä, eikä yhteiskunnalla ole siihen puuttumista. Tämä on välinpitämättömyyttä, jonka seurauksena liian moni kärsii väkivallasta omassa kodissaan.

Lapset on turvattava väkivallalta ja siihen vaaditaan tuntuvaa panosta yhteiskunnalta ja keskittymistä perheiden hyvinvointiin. Lastensuojelun keskusliitto kampanjoi väkivallattoman lapsuuden puolesta. Älä lyö lasta!

Kirjoitus on julkaistu Jukka Torikan blogissa 3.10.

Jukka Torikka: Suomi raiteille

Helsingistä Lahteen saatiin rakennettua oikorata ja Espoo päätti vihdoin rakennuttaa metron eteläiseen Espooseen. Raideliikennettä siis edistetään, mutta tahti on kovin verkkaisa. Suomalainen liikennepolitiikka voisikin siirtää painopistettään selkeämmin ja määrätietoisemmin raiteilla kulkevan liikenteen suuntaan. Tällaisen politiikan painopisteen muutoksen toteuttamiseen tarvitaan vahvoja visioita sekä valtiolta, että kunnilta.

Suomen raideliikenteen voisi suunnitella kolmikerroksisen järjestelmän pohjalta. Ensimmäisen kerroksen muodostaisi koko maan kattava tehokas raideverkosto, joka yhdistäisi suurimmat kaupungit toisiinsa. Tämän verkoston kuljetuskapasitetti olisi suuri ja sen tarkoitus olisi siirtää tavaroita ja ihmisiä mahdollisimman nopeasti ja näppärästi kaupungista toiseen. Sitä varten tulisi ostaa ja kehittää parasta mahdollista raideteknologiaa.

Seuraava kerros olisi joustava vaihtoliikennerataverkko, joka hoitaisi kuljetukset suurten kaupunkikeskusten ja niiden ympäryskuntien välillä. Sen tarkoitus olisi, että ihminen pääsee kätevästi pienemmältä paikkakunnalta junalla maakuntansa keskuspaikkaan ja sieltä vaihtamaan hänelle tarkoituksenmukaiseen pitkänmatkanjunaan. Vastaavasti vaihtoyhteydet ympäryskuntiin järjestettäisi niin, että niihin voisi kätevästi vaihtaa pitkänmatkanjunasta. Tämän keskikerroksen rakentaminen vaatisi uusien raiteiden rakentamista pienten paikkakuntien ja keskuskaupunkien välille.

Raidejärjestelmän sisin kerros olisi kaupunkien sisäinen liikenne, joka perustuisi paikallisjuniin, metroihin ja raitiovaunuihin. Nämä suunniteltaisi ja koordinoitaisi toimimaan kahden muun kerroksen kanssa. Pääkaupunkiseudun ohella myös moniin muihin kaupunkeihin, kuten ainakin Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään ja Kuopioon raiteilla kulkeva paikallisliikenne sopisi. Erityisesti tämä kerros vaatisi suunnitelmallisuutta ja viitseliäisyyttä kunnilta, sillä kaupunkisuunnittelu täytyisi ajatella uudelleen ja siirtää tilaa autoliikenteeltä raideliikenteelle.

Yleensä raideliikenteen kehittämisen tarpeellisuus tunnustetaan julkisessa keskustelussa, mutta sen kalleutta valitetaan. Raideliikenteelle perustuvalle joukkoliikenteelle reaalinen liikkumisen vaihtoehto on yksityisautoilu, joten raideliikenteen kustannuksia tulisikin verrata siihen. Tyypillisesti tätä vertailua tehdään hyvin tarkoitushakuisin argumentein, jossa autoilun hinnaksi katsotaan vain tieverkoston rakentaminen ja ylläpito. Jonkinlainen omistuskeskeisyys vaivaa nykyihmisen ajattelua niin, ettei hän pidä auton hintaa kustannuksena lainkaan, sillä hän sentään omistaa itse maksamansa auton. Mitäs jos laittaisimme autoihimme käyttämämme rahat yhteen ja ostaisimme niillä junia, joilla kaikki saavat ajella? Kaikki pääsisivät haluamiinsa paikkoihin ja rahaa jäisi roimasti yli käytettäväksi muuhunkin, kuin liikkumiseen.

Vertailtaessa eri liikennemuotojen kustannuksia tulisi vertailussa ottaa huomioon kaikki kyseisen liikennemuodon aiheuttamat kustannukset. Yhteiskuntamme liiallista yksityisautoilukeskeisyyttä selittänee, että yksityisautoiluun liittyy monia kustannuksia, joita markkinamekanismi ei pysty sisällyttämään auton hankinta- tai käyttöhintaan. Autot esimerkiksi vievät valtavan määrän tilaa verrattuna siihen, minkä verran ihmisiä ne kuljettavat. Tilan tulisi kuulua kaikille, mutta nyt se ei kuulu kellekään ja siksi sitä käytetään tehottomasti ja tuhlaillen.

Yksityisautoilu aiheuttaa myös henkilökustannuksia. Liikenneonnettomuuksissa kuolee vuosittain satoja ihmisiä Suomessa ja suuri määrä loukkaantuu. Tämä on tietysti taloudellinen haitta, joka ei ole mukana autoilun kustannuksissa. Autoilu aiheuttaa henkilökustannuksia myös epäsuorasti, ilman epäpuhtauksien ja pienhiukkasten kautta. Olisi mielenkiintoista nähdä tutkimuksia tai arvioita, kuinka suuret sairaanhoitokustannukset koituu autoilun aiheuttamista päästöistä.

Vaikka nämä autoilun henkilökustannukset ovat taloudellisia kustannuksia, ovat ne myös ennen muuta inhimillisiä kustannuksia. Synkeitä tulevaisuuden yhteiskuntia maalailevat science fiction- kirjailijat voinevat hahmotella totalitarismin, joka syöttää tietyn määrän kansalaisiaan vuosittain helvetilliselle apparaatille, joka tuhoaa nämä yksilöt, mutta luo siitä hyvästä taloudellista voittoa. Moinen helvetinkone ei ole vain kuvittelua, vaan se on parissamme juuri nyt. Yhteiskuntamme tappaa joka vuosi satoja suomalaisia siksi, että saamme pitää kiinni tietynlaisesta liikennekulttuurista. Se hinta on kohtuuton.

Kirjoitus on julkaistu Jukka Torikan blogissa 28.9.

Vuokratyön osuus työvoimasta on jo pitkään kasvanut Suomessa. Euroopan

Unionin edellisen laajentumisen yhteydessä rajoitettiin työvoiman vapaata liikkuvuutta uusista jäsenmaista vanhoihin jäsenmaihin kahden vuoden siirtymäajalla, joka päättyi tänä vuonna. Kuten saimme havaita, mitään ryntäystä esimerkiksi Suomen työmarkkinoille ei siirtymäajan jälkeen uusista jäsenmaista tullut, mutta tällä protektionistisella teolla tehtiin työmarkkinoille karhunpalvelus. Vuokratyövoimayritykset tulivat entistäkin yleisimmiksi työvoiman liikkuvuuden rajoituksia kierrettäessä niiden kautta.

Joillekin ihmisille lyhytaikaiset työsuhteet ovat elämäntilanteeseen parhaiten sopiva ratkaisu, mutta yhä useampi työntekijä joutuu vasten tahtoaan pätkätöidenketjuun, kun vakituista työpaikkaa ei löydy. Huolestuttavaa on, että työnantajat siirtävät myös vakituisia työsuhteita vuokrayritysten hoidettavaksi. Emme ole kovinkaan kaukana siitä, että esimerkiksi kauppojen kassat ja hyllyttäjät ulkoistetaan kokonaan. Työntekijät kenties pysyvät samoina, mutta palkka ja työehdot muuttuvat, ja eivät suinkaan parempaan suuntaan.

Yksi vuokratyön ongelmista on sen pätkäluonteisuus, mutta pahin ongelmista on työntekijöiden ja työnantajan välisen suhteen puuttuminen. Usein vuokratyöntekijä ei ole työpaikan työterveydenhuollon tai työsuojelun piirissä. Kammottavinta kaikessa, hänelle ei makseta työstä samaa palkkaa kuin suoraan työantajan palveluksessa olevalle työntekijälle.

Vuokratyön viidakkoon on luotava säännöt, jotka turvaavat vuokratyöntekijän aseman ja poistavat tämänhetkisen työmarkkinoiden epätasa-arvon pysyvien- ja vuokratyöntekijöiden välillä. Vuokratyöntekijän palkan ja työsuhteeseen kuuluvien etuuksien on oltava käytännössä samat kuin työpaikkaan pysyvässä työsuhteessa olevien työntekijöiden. Tämä on myös työnantajien etu, sillä nykyisen menon jatkuessa tulemme huomaamaan, että työntekijän ja työnantajan välisen suhteen puuttuessa työntekijät eivät sitoudu työhönsä samalla panoksella kuin vakituisessa työsuhteessa olevat. Osittaisella palkalla saa osittaisen työpanoksen.

Työsopimuslakia on muutettava siten, että vuokratyöyrityksille asetetaan velvollisuuksia työntekijöitään kohtaan. Vuokratyöntekijöille on taattava vakituinen työsuhde vuokratyöyritykseen, jolloin työntekijälle maksetaan takuupalkkaa niiltä jaksoilta, jolloin vuokratyönantajalla ei ole tarjota listallaan olevalle työntekijälle töitä. Vuokratyöntekijöiden onkin tulevaisuudessa oltava pysyvässä työsuhteessa työvoimaa vuokraavaan yritykseen.

Jenny Lindborg, kirjoittaja on 27-vuotias valtio-opin kuudennen vuoden opiskelija Jyväskylän yliopistossa ja SDP:n kansanedustajaehdokas Keski-Suomen vaalipiirissä.

Tiukassa taloudellisessa tilanteessa kaikilla hallinnon tasoilla kulttuurisektori joutuu usein ensimmäisenä säästökuurille. Vähän vauraampinakin aikoina uusia investointeja kulttuuripuolelle on hyvin vaikea perustella ja viedä eteenpäin, puhumattakaan tilanteesta, jossa raha on vähissä. Tästä on eräänä osoituksena se, että Kuokkalaan on kaavailtu lähikirjastoa jo usean vuosikymmenen ajan, 1980-luvulta lähtien.

Lähikirjastot nousivat jälleen kaupunkilaisten keskustelun keskiöön kaupunginhallituksen keväisen päätöksen jälkeen lakkauttaa Kypärämäen ja Lohikosken kirjastot nykymuodoissaan tämän vuoden loppuun mennessä. Tästä sai alkunsa keskustelu pienkirjatomallista. Lähikirjastojen muuttaminen pienkirjastoksi tuli hallituksen ohjeistuksesta valmistella vuoden 2007 talousarviokäsittelyn yhteydessä. Kummankin alueen osalta on huomautettu, ettei alueelta löydy kaupungin tilaa, johon pienkirjasto (n. 100 m²) voidaan sijoittaa. Kypärämäen työväenyhdistys ry. tarjoaa pienkirjastolle väliaikaiset tilat nykyisistä kirjaston tiloista ja pysyvän ratkaisun kiinteistön peruskorjauksen jälkeen syksystä 2008 alkaen. Lohikosken lähikirjasto toimii kaupungin omistamassa tilassa, joka on muutettavissa peruskorjauksella pienkirjastoksi.

Kulttuuri- ja nuorisolautakunta esitti vuoden 2007 talousarvioon kaupunginkirjastolle 84 400 euron lisämäärärahan lisäämistä Lohikosken lähikirjaston toiminnan jatkamiseksi lähikirjastona nykyisissä kaupungin omistamissa tiloissa, kunnes pysyvä pienkirjastomalli saadaan toteutetuksi. Lohikosken kirjaston purkamisessa ja mahdollisesti uudelleen rakentamista samoihin tiloihin pienkirjastomallissa ei olisi paljoakaan järkeä. Lautakunta on esittänyt, että pienkirjasto aloittaa Kypärämäessä toimintansa vuonna 2008 peruskorjatuissa vuokratiloissa ja että Lohikoskella pienkirjastolle pyritään löytämään pysyvä tilaratkaisu vuoteen 2009 mennessä.

Kypärämäen ja Lohikosken pienkirjastojen tulevaisuutta ja Kuokkalaan kaavailtua kirjastoa ei tule asettaa vastakkain siten, että Kuokkalaan saataisiin kirjasto vain siinä tapauksessa että kaksi muuta lähikirjastoa suljetaan. Lautakunta esittikin Lohikosken lisämäärärahan lisäksi, että Kuokkalaan perustetaan pienkirjasto vuonna 2008 ja sen suunnitteluun osoitetaan erillinen määräraha vuoden 2007 talousarviossa.

Kaupunginkirjaston on palveltava kaikkia asukkaita tasapuolisesti. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Henna Virkkusen näkemyksen mukaan tämä tapahtuu parhaiten lopettamalla kaikki lähikirjastot. Omasta mielestäni tavoite toteutuu siirtymällä pienkirjastomalliin, jolloin saadun säästön kautta pienkirjaston avaaminen myös 16 000 asukkaan Kuokkalaan täytyy olla mahdollista. Kaupunginbudjetissa pienkirjastojen aiheuttamat menot ovat mielestäni luonnehdittavissa mitättömiksi.

Kuokkalassa kirjastolle sopivat kaupungin omistamat tilat (n. 100 m²) ovat olemassa aivan Kuokkalan keskuksen vieressä. Kaupungin tilakeskus on kuitenkin ilmoittanut myyvänsä tilat. Näin ei saa missään nimessä tapahtua. Kaupungin hallituksen päätös saattaa kaupungin talous kuntoon on rohkea, sillä se vaatii valtavia säästötoimia kaikilla sektoreilla. Talouden kuntoon saattamisessa on kuitenkin otettava myös pitempiaikainen kaupunkisuunnittelu huomioon. Jos kirjastolle aikoinaan kaavaillut tilat nyt myydään Kuokkalasta, sopivia tiloja kirjastolle tulee olemaan hyvin vaikea, jos ei mahdoton, myöhemmin löytää. Lähikirjastot kuuluvat suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan uimahallien tapaan. Puheet kirjastojen lakkauttamisesta aiheuttaa kaupunkilaisissa kiivaita vastustavia reaktioita, jotka päättäjien on otettava huomioon päätöksenteossa! Järjestelmämme perustuu kuitenkin edustukselliseen demokratiaan! Kulttuurisektoriin on vuosien kurjistamisen investoitava jälleen.

Jenny Lindborg, Kulttuuri- ja Nuorisolautakunnan jäsen

Kansallisen maatalouden rakennemuutoksen edetessä suomalaisten maatilojen keskimääräinen koko kasvaa tilojen määrän vähetessä. Tähän rakennemuutokseen on voimakkaasti vaikuttanut maataloustuotteiden markkinoiden kilpailun koventuminen Suomen EU-jäsenyyden aikana. Pientilallisuudesta on tullut katoava luonnonvara. Suomessa rakennemuutokseen on onnistuttu vastaamaan kansallista maatalouspolitiikkaa terävöittämällä ja tiukalla edunvalvontatyöllä Euroopan Unionissa. Tämä on osaltaan vaikuttanut maaseudun vireänä pysymiseen ja tasapuolisempaan alueelliseen kehitykseen, vaikka kasvukeskukset ovatkin erityisesti 1990-luvun laman jälkeen menestyneet maaseutua paremmin.

Jo lähitulevaisuudessa suomalainen maatalouspolitiikka tulee väistämättä kohtaamaan uusia ja mittasuhteiltaan paljon aikaisempia vakavampia haasteita. Siirtyminen EU:n sisämarkkinoilta osaksi maailmanlaajuisia markkinoita on vain ajan kysymys. Mahdollisesti hyvin lyhyen ajan. Aikaisemmin toimivaksi havaittu tukipolitiikka tulee vääjäämättä tiensä päähän siinä muodossa, kuin se on kansallisesti opittu tuntemaan ja kuin siihen on pystytty luottamaan. Vapaassa maailmankaupassa sekä EU:n että kansallisten tukien käyttäminen suomalaisen maaseudun tukemiseksi voidaan hetkessä estää kansainvälisellä sopimuksella.

Vaikka Suomessa luotetaan edelleen MTK:n ja keskustapuolueen edunvalvontatyöhön, jo EU:n piirissä toteutuneet vastoinkäymiset kertovat kansallisen maatalouspolitiikan voimattomuudesta kansainvälisessä taloudellisessa päätöksenteossa. WTO:ta hallitseva markkinataloususkoinen hegemonia vähät välittää jonkun pohjoisen hyvinvointivaltion maaseudusta, kun se neuvottelee kaupan vapauttamisesta kehitysmaiden kanssa, totta kai, samalla ajaen länsimaisten kulutus- ja muiden tärkeiden vientihyödykkeiden (suuryritysten) etua. Tästä seuraa tilanne, jossa maaseutumme on pian pelkästään kansallisten tukien varassa. Kun tiedetään kansallisen julkisen talouden tila globalisaation vaihtoehdottoman talouspolitiikan hampaissa, ei tuo tuki tule pitämään maaseutuamme elinvoimaisena. Sen vuoksi tarvitaan vaihtoehtoinen toimintamalli Suomen maaseudun ja suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden menestymisen turvaamiseksi.

Euroopan Unionin alue- ja rakennepolitiikalla on hyvä mahdollisuus nousta myös suomalaisen maaseudun pelastajaksi. Maataloustukien osuuden pienentyessä EU-budjetissa rakennerahastojen osuus tulee kasvamaan. Tätä kehitystä on tuettava poliittisilla päätöksillä. Kansallisella tasolla on pystyttävä luomaan kestävä strateginen suunnitelma siitä, miten rakennepoliittisilla resursseilla maaseutua tuetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Yrittäjyyden tukeminen, paikallisten vahvuuksien tiedostaminen ja kehittäminen, paikallinen ja seudullinen yhteistyö sekä elinvoimaisuuden ja innovatiivisuuden kehittäminen on syytä kirjata ensimmäisenä ylös asialistalle. Paikallinen aktiivisuus on paras lääke taistelussa talouden keskittymistä ja alueiden eriarvoistumista vastaan.

Paikallisten rakenteiden lisäksi on pystyttävä hahmottamaan myös maailmantalouden rakenteet ja ymmärtämään niiden vaihtoehtoisuus. Globalisaation hallinnan kautta politiikalle, myös maatalouspolitiikalle, on luotavissa uusi toimintakenttä, jolla se pystyy haastamaan talouden ylivallan. Tätä kautta vaikuttaminen muun muassa kauppasopimuksiin on mahdollista myös maailmanlaajuisesti. Tällöin on mahdollista päästä tuloksiin, jossa voittajia ovat niin kolmannen maailman viljelijät, ranskalaiset sokeritilalliset kuin suomalaisetkin maitotilat. Kyllä maailmantalouden kakusta riittää jokaiselle tarpeeksi, jos ihmiskunnalta vain löytyisi tarvittavaa tahtoa toimia oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti tätä kakkua jaettaessa.

Jussi Ahokas

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisen mielipidesivulla 6.9.2006
Keskisuomalainen muuttanut otsikkoa. Alkuperäinen otsikko: Maatalouspolitiikka globalisaation pihdeissä.

Kaupat pysyköön kiinni syksyn sunnuntaisin!

Kauppojen aukioloaikojen vapauttamista vastustaa lähes puolet kaupanalan työntekijöistä. Aukiolon vapauttamista perustellaan kuitenkin muun muassa sillä, että vastustuksesta huolimatta kaupoilla ei ole ollut vaikeuksia löytää työtekijöitä sunnuntain työvuoroille. Nykyisellään kaupat saavat olla auki sunnuntaisin kesä- ja jouluaikaan. Molempina ajankohtina kaupoissa työskentelee kesä- ja jouluapulaisia, joiden viikoittainen työtuntimäärä on yleisesti 20 tunnin tienoilla. Kyseisellä työviikolla ollaan toimeentulon rajoilla, jolloin ei ole ihmeellistä, että lisää toimeentuloa halutaan sunnuntain työvuoroista, joista maksetaan sunnuntaikorvausta. Toistaiseksi.

Olen varma, että kauppojen aukioloaikojen laajentamisen jälkeen ei menisi kauan kun Suomessa alettaisiin keskustella sunnuntaityökorvausten poistamisesta. On huomioitava, että kauppojen aukioloaikojen laajentaminen ei koskisi vain kaupanalan työntekijöitä. Niin kuin muillakin, myös

kaupanalalla työskentelevillä on lapsia, jotka vanhempien ollessa töissä tarvitsevat päivähoitoa. On selvää, että aukioloaikojen vapauttamisella olisi vaikutuksia, jotka koskisivat suomalaisen yhteiskunnan suurta osaa. Tällaisessa tilanteessa työnantajapuoli tuskin on enää halukas maksamaan sunnuntaityöstä mitään lisiä, vaan vaatii viikon ensimmäiseksi arkipäiväksi sunnuntaita.

Nykyinen järjestelmä, jossa pienet lähikaupat saavat olla ympärivuoden sunnuntaisin auki tukee olemassaolostaan automarkettien varjossa taistelevia lähikauppoja. Suurimmalla osalla kuluttajista on lähikauppa kohtuullisen matkan päässä, jolloin sunnuntain yllättävät elintarvikehankinnat on helppo tehdä. Nykyisessä järjestelmässä kaupanalan työntekijöillä on myös mahdollisuus valita haluavatko he työskennellä kaupassa, joka on auki sunnuntaisin vai ei.

Suomesta ei pidä tehdä 24 tuntia vuorokaudessa –yhteiskuntaa. Sunnuntain on oltava aikaa perheelle ja levolle. Mielestäni kauppojen aukioloaikojen vapauttamiselle ei ole minkäänlaisia perusteita.

Jenny Lindborg

Osa-aikainen myyjä

Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomalaisessa

Mitä on ay-liike?

Yleensä ammattiyhdistysliike ajatellaan tiettyjen ihmisten yhteenliittymäksi, joka ajaa tämän ihmisryhmän etuja. Se ymmärretään vastapainoksi porvarilliselle, omistavalle luokalle; työnantajat eivät voi kilpailuttaa työntekijöitä toisiaan vastaan, sillä työntekijät neuvottelevat yhteisenä rintamana. Suomalainen ammattiyhdistysliike on niin suuri, että se pystyy käyttämään poliittista valtaa ohi tavanomaisen parlamentaarisen päätöksentekojärjestelmän. Tätä valtaa on mahdollista käyttää väärin ja ay-liikettä onkin kritisoitu siitä, että se pitää suuren joukon suomalaisia työttömänä, jotta työtä tekeville voidaan maksaa ylisuurta palkkaa.

Mitä ammattiyhdistysliikkeen sitten tulisi tehdä, jottei se käyttäisi valtaansa väärin ja jotta se koettaisi legitiimimmäksi toimijaksi? Liikkeen on käsitettävä roolinsa. Se ei ole, eikä voi olla, vain etujärjestö muiden joukossa. Vallan on tuotava muassaan vastuu. Ay-liikkeen on tunnustettava valtansa tuoma vastuu ja alettava toimia laajemmin, kuin vain tuijottaen jäsentensä lyhyen tähtäimen intressejä.

Ammattiyhdistysliike on osa sitä valtavaa organisaatioiden määrää, jonka toimintaa ohjaa ylevä tavoite: Nämä organisaatiot pyrkivät edistämään yhteiskunnan kehitystä taaten kasvavan määrän oikeuksia tasapuolisesti kaikille ja vaikuttaen yhteiskunnan vallan ja resurssien uudelleen jakamiseen harvoilta kaikille. Tähän organisaatioiden joukkoon kuuluu ammattiyhdistysliikkeen lisäksi vasemmistolaiset ja vihreät (ja kenties tietyssä mielessä alkiolaiset ja kristillisdemokraattiset) poliittiset puolueet ja ideologiat, suurin osa kansalaisjärjestöistä (Kuten Greenpeace, Amnesty ja Unicef), hyvinvointivaltiolliset instituutiot, hyväntekeväisyysjärjestöt ja ylipäätään järjestöt, jotka tavoittelevat altruistisia, eivätkä itsekkäitä tavoitteita.

Vastaavasti toiset organisaatiot pyrkivät jarruttamaan tai taannuttamaan yhteiskunnan kehitystä. Tällaiset toimijat pyrkivät ylläpitämään epätasa-arvoisia rakenteita ja omistus- ja valtasuhteita, tai lisäämään niitä. Niitä kutsutaan yleensä konservatiivisiksi tai taantumuksellisiksi.

Ammattiyhdistysliikkeellä on imago-ongelma. Vaikka se on solidaarinen järjestelmä, jonka tehtävä on olla pienemmän puolella, ihmiset usein mieltävät sen taloudellisen kehityksen ja sitä kautta hyvinvoinnin jarruksi. Jollain hämmästyttävällä logiikalla poliittinen oikeisto pystyy väittämään voivansa luoda lisää työpaikkoja ja parantaa työntekijöiden asemaa heikentämällä heidän etujaan edistävän instanssin toimintamahdollisuuksia! Pelkkä imagon parantamiseen tähtäävä kampanja ei kuitenkaan riitä lisäämään ay-liikkeen suosiota riittävästi. Ammattiyhdistysliike tarvitsee selkeitä strategioita, joilla se voi paremmin toteuttaa tehtäväänsä ja saada tästä ikään kuin sivutuotteena paremman legitimiteetin kansalaisten silmissä. Palaan näihin strategioihin tarkemmin myöhemmin.

Jukka Torikka

Kirjoitus on julkaistu 4.7.06 Jukka Torikan blogissa.

Ikuisesti vuoden köyhin aika?

Kuukauden neljäs päivä saa yleensä hymyn opiskelijan kasvoille. Paitsi kesäkuussa, jolloin monen opiskelijan mielen täyttää taloudellinen epätoivo. Kuukauden neljäntenä päivänä tavallisesti maksetaan opintososiaaliset etuudet. Eilen monet ovat pettymyksekseen huomanneet, ettei heidän kesäkuukausille hakemansa opintotuki, joka muodostuu opintorahasta ja asumislisästä, ole ehtinyt maksuun.

Opiskelijat ovat ainoa ihmisten joukko, joiden yhteiskunta olettaa taianomaisesti joko lopettavan asumisen kesäkuukausien ajaksi tai tienaavan niin suunnattomat määrät rahaa, ettei perustetta asumisen tukemiselle ole. Harvan opiskelijan kohdalla kumpikaan oletus pitää paikkansa.

Tukea kesälle on haettava erikseen, mikä ruuhkauttaa opintotukilautakunnan, jossa hakemukset kesäkuukausille erikseen käsitellään. Vuodesta toiseen opintotukilautakunnalle ei myöskään myönnetä riittävästi henkilöresursseja käsittelemään kesäajan hakemuksia, mikä johtaa tukien maksun viivästymiseen. Tämä on väärin sekä opintotukilautakunnan työntekijöitä että tukea tarvitsevia kohtaan. Tehokkaammalla tiedotukselle opiskelijat ehkä jättäisivät hakemuksensa aikaisemmin, mutta sekään ei poista perustavanlaatuista ongelmaa, joka on se, että opiskelijoille maksettava asumislisä ei ole ympärivuotinen etuus. Tämä on räikeä epäkohta opintotukijärjestelmässämme!

Opintotuen kaltainen kesän alkuun ajoittuva ongelma toistuu kunnallisella puolella. Jos ensisijaisen sosiaaliturvan saaminen ja päätökset viipyvät, on tiukassa taloudellisessa tilanteessa mahdollista saada toimeentulotukea päätösten odotusajalle. Tällöin toimeentulotuki pääsääntöisesti peritään takaisin takautuvasti maksettavasta etuudesta. Tämä ei kesän köyhimpänä ajankohtana taloudellisessa epätoivossa elävää lohduta, kun toimeentulotuen myöntämisen käsittelyajat lähentelevät samaa kuukautta kuin opintotuen. Tilanne on opiskelijoiden oikeusturvan vastainen!

Jenny Lindborg

Jyväskylän Sosialidemokraattiset opiskelijat